No niin, viidestä tunnista yksi jäljellä. Checklist:

-käy kaupassa: kävin, mutten saanut ostoksia tehtyä kun Mies oli mun tietämättä kuluttanut tilin tyhjäksi enkä ollut hoksannut tehdä tilisiirtoa kotona

-siivoa: no en oo siivonnu. Kyllä mä vähän vielä ehdin. Jos tiskais ainakin.

-pese pyykkiä: yks satsi on pyörinyt. Pitäis laittaa ne kuivumaan ja seuraava satsi pyörimään.

-tee ruokaa: no en saanu niitä ostoksia ni en tehny sitten ruokaakaan, mutta Mies haki meille einespizzat niin ei se haittaa.

-lähetä mainostoimistolle marmeladien tuoteseloste: done.

-laske marmeladien ravintosisältö: done. On muuten niin ravinteikasta tavaraa ettei mitään rajaa. Proteiiniakin ainakin 0,003 g sadassa grammassa.

-maksa lasku: maksoin kaksikin.

-lähetä "pari sähköpostia": lähetin neljä.

-postita kirjeet: done.

-käy kirppiksellä: done. Ei sieltä paljon mitään ainakaan vielä ollut mennyt, mutta samapa tuo. Vien loput sitten UFFille.

Olenpa ollut reipas. Vähän vielä. Pikkuvelikin on meillä nyt töissä, ja se on sitten hyvä. Katsokaas kun Mies on ensin visualisti ja idealisti ja sitten kun asiat ei menekään suunnitelmien mukaan niin täysi kyynikko. Mikään ei tule ikinä onnistumaan eikä mistään tule koskaan mitään, vaikka mitä tekisi. Minä puolestaan olen toivoton optimisti. Vaikka firma olisi minkälaisessa suossa, niin minä vaan hymyilen ja uskon, että kaikki varmasti vielä kääntyy parhain päin. Pikkuveli on siitä välistä, nimittäin suorastaan raivostuttavan realistinen. Hän tekee tarkkoja laskelmia ja taulukoita ja antaa selvät faktoihin perustuvat arviot asioista. Me ollaan hyvä tiimi.

Tänään on upea päivä! Vielä kun saisi tuon ihanan aurinkoenergian kanavoitumaan toimeliaisuudeksi, tekemistä nimittäin riittää. Kaupassa pitäis käydä ja siivota ja pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa. Sitten lähettää mainostoimistolle marmeladimakeisten tuoteselosteet suomeksi ja ruotsiksi, laskea niiden ravintosisältö (!!, vielä mulla ei ole hajuakaan, miten se tehdään), maksaa yksi lasku ja lähettää pari sähköpostia, postittaa muutama kirje. Eilen vein tavaraa kirppikselle ja sielläkin vois olla ihan hyvä käydä tsekkaamassa, että loosini on pysynyt jonkinlaisessa järjestyksessä. Ja illalla on näytös, eli kaikkeen tähän olis nyt viitisen tuntia aikaa.

Olen katsonut viime aikoina vapaa-aikanani (ja vähän muulloinkin) Pieni talo preerialla -sarjan ekaa tuotantokautta. Mä jotenkin kaipaan sitä aikaa, mihin se sijoittui. Olihan elämä toki ehkä vaikeampaa, mutta samalla tavallaan niin paljon yksinkertaisempaa. Miehellä oli miehen vastuut ja vaimolla vaimon vastuut. Yleisesti ehkä naisen työtä ei niin paljon arvostettu, mutta ainahan saattoi saada sellaisen miehen kuin Charles Ingalls, joka muisti aina osoittaa arvostuksensa vaimon ahkerasta työstä. Hihii, aikamoista romantiikkaa... Jotenkin musta tuntuu, että mulle sopis semmoinen elämä. Tosin loppujen lopuksi voi olla niin, että mä vaan haaveilen siitä, että mulle sopisi semmoinen elämä, ja todellisuudessa tulisin hulluksi alta kuukauden. Itse asiassa se on aika todennäköistä.

Hmph, Mies ja Pikkuveli tulee kotiin tekemään koesatseja mustaherukka- ja nokkosmarmeladista. Miten mä nyt saan tehtyä rauhassa kaikki hommani? Ei tää näin toimi. En mä saa aikaiseksi, kun muita on vieressä. Miehen kuuluu olla päivät töissä niin että vaimo saa hoitaa velvollisuutensa rauhassa kotona. Tai vaikka katsoa Pientä taloa preerialla...

Mulla on takana pitkästä aikaa oikein kunnon masennusviikko. Ja ihan tyhmyydestä. Vaikka taitaa olla aika monelle masennuspotilaalle tuttu kuvio: ensin voi mukamas niin kauhean hyvin niin sitten unohtaa monena päivänä putkeen ottaa lääkkettä kun ei mukamas tarvitse sitä. Ja sitten tulee romahdus. Oikein kunnollinen.

Nyt olen muistanut kiltisti ottaa lääkkeet, kun Mies pisti mulle muistutuksen kännykkään tiistain jälkeen. Tosin vasta tänään, sunnuntaina, Mies tajusi, että kuinka pahassa kunnossa olen koko viikon ollut, kun kaverin tullessa juttelemaan Mies hokasi, että olin perunut kaikki viikon sopimukset Miehen tietämättä. Hän kun oli pitkät päivät töissä eikä tiennyt mun menemisistä.

Mies itse asiassa vähän loukkaantui asiasta. Sanoi, että hänen kysyessään illalla kotona "Mitä kuuluu?", nämä jutut yleensä kuuluisi sisällyttää vastaukseen. Ai hupsista, en tajunnut.

Tällä viikolla alkaa taas työt teatterissa. Huomenna tarkemmin sanottuna. Kapellimestari vaihtuu, parille soittajalle tulee tuuraajia ja muutama laulaja lavalta menee uusiks, niin että harjoituksilla joudutaan taas aloittamaan, vaikka samaa musikaalia esitetään edelleen.

Nyt se jatkuu enää yhden kuukauden, sitten se loppuu kokonaan.

Mullekin piti alunperin tulla helmikuulle pariin viimeiseen näytökseen tuuraaja, kun olin lupautunut yksiin häihin soittamaan Ruotsiin, mutta sitten kävikin niin, että se tuuraaja ei oliskaan päässyt yksiinkään harjoituksiin niin sitä ei voitukaan ottaa, ja kun sen jälkeen jäi täysin mun harteille järjestää homma ja hankkia itse itselleni tuuraaja, totesin olevan yksinkertaisempaa, että hankin itselleni tuuraajan sinne häihin. Eli minä soitan kaikki loputkin 17 näytöstä, kaiken kaikkiaan näytöksiä on sen jälkeen ollut 133. Sen jälkeen uskaltanen sanoa osaavani tämän musikaalin jo ihan hyvin.

Asiasta kuudenteentoista, olen päättänyt vapauttaa itseni 2 vuotta kestäneestä langanostokiellosta, tosin yritän jatkossakin ostaa lankoja vain ennalta suunniteltua tarkoitusta varten. JA tämähän päätös ehti mennä jo syntymäpäivänään pieleen, kun tilasin Tinttamarellista 12-milliset pyöröpuikot ja siellä sattui olemaan nättejä puuvillalankoja ihan pilkkapoistohintaan, niin minä sitten vähän hamstrasin. Täytyy äkkiä keksiä niille joku käyttötarkoitus.

Olen oikeasti kuluttanut lankavarastojani aika lailla hyvin, ja päätin osallistua tänä vuonna Ravelryn Kahelit-ryhmän Varastoneulonta-KALiin. Siinä on ideana, että aloitetaan joka kuukausi neule niistä langoista, joita jo kaapista löytyy ja saatetaan ne myös valmiiksi. Päätinkin siis käyttää tämän vapaaillan lankojeni käymiseen läpi (taas kerran, mutta kun se on niin mukavaa!).

Sain jälleen lisätodisteen siitä, että minä en tule koskaan pystymään pitämään kotiani siistinä. Olen patologinen sotkija. En kerta kaikkiaan osaa laittaa asioita paikoilleen. Tänä aamuna kävi näin:

Ajattelin juoda appelsiinimehua. Muistin, että eilisillan jäljiltä mulla on jo mehulasi työhuoneessa, joten ajattelin olla fiksu ja hakea sen sieltä sen sijaan että tekisin lisää tiskiä. Tietenkään mieleeni ei tullut viedä niitä viittätoista muuta astiaa sieltä samalla keittiöön, kun kerran sinne olin menossa, vaan otin pelkän lasin ja lähdin kohti keittiötä. Matkalla jo unohdin, mitä olinkaan tekemässä, vasta keittiössä muistin, että ai niin, sitä mehua. Mutta missä lasi? En koskaan tuonut sitä keittiöön asti! Se löytyi olohuoneen pöydältä! Olin matkan varrella laskenut lasin siihen, vaikka olin matkalla keittiöön.

Tarttisin sellaisen kaulapannan, mikä antaa sähköiskun joka kerta kun lasken tavaroita vääriin paikkoihin.