tiistai, 24. tammikuu 2017

Yllättävä vapaapäivä

Viime perjantaina iloitsin ylimääräisestä tauosta, mutta tänään kävi vielä paremmin. Mun tiistait on aina kovin vaihtelevia, koska on muutamia tunteja, esim. ryhmäsoittotunteja, joita ei ole joka viikko vaan 5-7 kertaa lukukaudessa. Tänään oli toinen niistä kahdesta tämän kevään tiistaipäivästä, jolle ei osu yksikään em. tunneista, joten piti olla vain kahden pienen oppilaan viikoittaiset soittotunnit. Toisen äiti ilmoitti jo viime viikolla, että ovat reissussa tämän viikon, ja toisen äidiltä tuli jokin aika sitten viesti, että lapsi on kipeänä eikä pääse tunnille. Niinpä vietän nyt yllättäen vapaata iltapäivää.

Ongelma on siinä, että Mies menee tällä viikolla joka aamu klo 3 töihin, joten hän nukkuu nyt. Ja me asutaan yksiössä. Eli mun täytyy olla ihan hipihiljaa enkä voi laittaa valoja päälle! Vietä siinä sitten vapaapäivää. Päätin kömpiä Miehen viereen sänkyyn ja kirjoittaa ja lukea blogeja pädillä. Ties vaikka nukkuisin itsekin pienet päikkärit tässä.

Olen miettinyt blogimuuttoa pois Vuodatuksesta. Periaatteessa tykkään tästä ja kaikki toimii riittävän hyvin, mutta välillä pelottaa, että kuinka kauan? Ylläpito tiedottaa -palstan viimeisen viestin päivämäärä on 28.10.2014, eli käytännössä voidaan sanoa, että Vuodatus.net on hylätty projekti. Mitä blogisivustoa suosittelette?

sunnuntai, 22. tammikuu 2017

Kyllä minä niin mieleni ilahdutin...

...kun sain vihdoin paikattua yleissivistyksessäni olleen ammottavan aukon ja luettua Mielensäpahoittajan!

mielensapahoittaja.jpg

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Oli se vaan vielä parempi kuin odotin. Mielensäpahoittaja on nykyään jo niin tunnettu brändi, että tuntuu turhalta edes kertoa kirjasta paljoakaan, mutta on se vain niin sympaattinen pappa. Siis näin kun se ei ole oma isä tai isoisä. Siitä kiitän onneani! :D

Minun rakas isi ja äiti muuttivat vuosi sitten, muutamaa viikkoa isän täytettyä 70, maalle omakotitaloon. Siskoni perheineen muutti tuolloin ulkomaille, ja vanhempamme halusivat tukea tuota projektia ottamalla vastaan mahdollisuuden muuttaa heidän taloonsa vuokralaisiksi. On pakko myöntää, etten ollut ollenkaan innoissani ideasta alunperin. Moni heidän ikäisensä pariskuntahan tekee juuri toisinpäin: muuttaa maalta kaupunkiin, omakotitalosta kerrostaloon. Lisäksi koin, että vanhempieni hyvinvointi kasaantuu aika lailla minun harteilleni: isoveli asuu 17 207 kilometrin päässä, toinen sisko elää erittäin kiireistä elämää 135 kilometrin päässä, ja nyt tässä uudessa tilanteessa, jossa toinen siskokin muutti 11 580 kilometrin päähän, ensimmäinen asia jonka vanhempani tekivät, oli muutto kauemmas minusta.

No, vuosi on nyt kulunut ja pelkoni, murheeni ja mökötykseni ovat osoittautuneet turhiksi tai ainakin ennenaikaisiksi. Eräs hyvä ystävä muistutti minua siitä, että on tyhmää elää murheessa sitä aikaa odottaen, kun vanhempani eivät enää ole hyväkuntoisia, kun he kerran nyt ovat sitä. Sitä paitsi maalle muutto on tehnyt heille todella hyvää: he molemmat voivat sekä fyysisesti että henkisesti paremmin kuin ennen ja elävät aktiivisempaa ja sosiaalisempaa elämää. Suoraan sanoen he ovat molemmat nuortuneet ainakin 10 vuotta!

Inhoan sitä, kun tämmöisiä joutuu edes miettimään. Minun vanhempien piti pysyä aina nuorina ja terveinä. Aina. Tyhmää. Vähemmästäkin tässä mielensä pahoittaa.

perjantai, 20. tammikuu 2017

Pohdintoja töissä

Ah, kyllä voi yllättävä 25 minuutin tauko työpäivän keskellä tuntua hyvältä. Nauran monesti itselleni, kun ihan tosissaan rakastan työtäni, voi aivan rehellisesti sanoa, että menen todella mielelläni opettamaan joka viikko, mutta siitä huolimatta hurraan hiljaa syvällä sisimmässäni joka kerta, kun joku oppilaista peruu soittotunnin.

IMG_0398.jpg

 

Tällä hetkellä minulla ei ole pidempiaikaista muusikon pestiä päällä. Niitä teatterimuusikon hommiahan olen tehnyt freelancerina kesiä lukuunottamatta lähes tauotta syksystä 2009 alkaen, mutta nyt viime syksynä mulle ei oikein ollut tarvetta Turun musiikkiteatterikentällä ja tämän kevään produktion päätin itse jättää väliin. 

Sello-oppilaita on tänä vuonna enemmän kuin aikaisempina vuosina ja lisäksi minulla on viikoittain kaksi muskariryhmää ja hieman teoriaopetusta. On ollut ihanaa, kun pitkästä aikaa illat ja viikonloput ovat vapaat, ja huomaan, että tunteeni ensi syksyn mahdollisen teatteripestin suhteen ovat tosi ristiriitaiset. Sehän on aivan unelmatyöni, mutta vaatii taas aikamoista vekslaamista, jotta sen saa sovitettua yhteen opetustyön kanssa. Soittaminen on ihanaa, ja kun teatterissa saan vieläpä oikeasti haasteellisia ja mielekkäitä osuuksia soitettavaksi, ei parempaa voisi toivoa. Mutta koska näytökset voivat osua mille päivälle vain, pitäisi opetuspäivät saada lopetettua viimeistään kuudelta, jotta ehdin ajoissa teatterille. Ja koska soittotuntiajat sijoittuvat tietenkin koulu- ja työpäivien jälkeisiin tunteihin, ei kuudelta loppuvaan työpäivään saa kovinkaan montaa oppilasta mahtumaan. Mikä tarkoittaa oppilaiden hajauttamista useampaan päivään ja enemmän edestakaisin matkustamista. Varsinkaan kun oppilasmäärätkään tuskin ovat vähenemässä. Ja sitten on taas illat ja viikonloput kiinni töissä. 

Tietenkin tosi iso pointti asiassa on raha. Teatterimuusikolle maksetaan työmäärään nähden hyvin, enkä suoraan sanoen tiedä, onko mulla edes varaa kieltäytyä.

Tosiasiahan on, että murehdin ihan turhaan ja liian aikaisin, koska vielä ei voi edes tietää, onko syksylle teatteritöitä tarjolla. Otin aikamoisen riskin kieltäytymällä tämän kevään produktiosta. Olen ollut monta vuotta kapellimestarimme "luottosellistin" asemassa, enkä varmaankaan ole ainoa suomalainen sellisti, jolle sellainen tilanne kelpaa. Kun jalan vetää pois oven välistä, voi ovi mennä kiinni. Mut siitä tässä tuskailussa taitaa nimenomaan olla kyse: puhelu voi tulla minä päivänä vain, enkä tiedä, mitä vastaisin. Argh.

Mitä siis toivoisin:

1) Että saisin 32-tuntiset vuorokaudet ja 8-päiväiset viikot (ylimääräinen päivä viikonloppuun!)

2) Että voisin vain soittaa siksi että se on ihanaa ja opettaa siksi että se on ihanaa ja unohtaa rahan.

perjantai, 13. tammikuu 2017

Suorituspaineita

Usein kuulee puhuttavan, ettei saisi suorittaa elämäänsä. Pitäisi osata elää hetkessä, nauttia pienistä asioista ja niin edelleen. Siinä on varmasti perää.

Jälleen kerran tuskailen oman on-off-luonteeni, vai mikä häiriö lieneekään, kanssa. Olen todellakin suorittaja. Laadin listoja, teen tarkkoja aikatauluja ja tiukkoja sääntöjä itselleni, suunnittelen kaiken tarkasti etukäteen, vaikka elämäni lapsettomana osapäivätyöläisenä ei ole mitenkään erityisen kiireistä. Mutta itse en koe sen olevan lainkaan yksiselitteisesti negatiivinen asia.

Suorittaminen on negatiivinen asia silloin kun se astuu kuvioihin myös vapaa-aikana. Mulla ainakin käy helposti niin, että huomaan stressaavani vapaahetkiäni, kun pitäisi onnistua katsomaan lempisarjaani, neulomaan, lukemaan kirjoja, kirjoittamaan blogia, pelaamaan pleikkaria ja kuuntelemaan musiikkia mahdollisimman tehokkaasti. Silloin suorittaminen vie elämästä ilon ja siitä pitäisi ehdottomasti päästä eroon. Mutta arjessa...

Mulla on sitten hankala ja kompleksinen luonne, jos joku ei ole vielä sattunut huomaamaan. Olen introvertti taiteilija, mutta vähän omituinen sellainen. Stereotyyppinen taiteilijahan on perfektionisti taiteensa suhteen mutta suurpiirteinen kaikissa muissa asioissa. Minä olen laiska ja aikaansaamaton, mutta todella pedantti. Jos en olisi muusikko, olisin todennäköisesti kirjanpitäjä. Hyvänen aika, minähän kehittäisin meille säännöt siitäkin, kuinka monta pusua pitää päivän aikana antaa ja saada, ellen pelkäisi, että minut suljetaan vielä hourulaan siitä hyvästä.

Jutun juju on luonteeni kaksijakoisuudessa. Jos en suorita asioita aikataulun, to-do-listan ja tarkan suunnitelman mukaisesti, puskee se "laiska ja aikaansaamaton" -osa minusta pintaan niin, etten tee yhtikäs mitään. Ja toisaalta, pedantti osa minusta nauttii suorittamisesta. Tuntuu julmetun hyvältä ruksia listasta tehtyjä asioita pois. Sitä paitsi, osaan nauttia suorittamisen ohessa niistä pienistä asioista, jotka tarkemmin ajateltuna eivät ole edes pieniä, vaan isoja syitä olla onnellinen. Niinkuin olenkin.

Olen pohdiskellut tätä aihetta jo pitkään ja halunnut kirjoittaa siitä, mutta vasta tänään oivalsin yhden ison asian tähän liittyen: työni luonteen. Kun en ole taiteilija vain luonteeltani, vaan myös ammatiltani. Minun työtäni, puhutaan sitten muusikon hommista tai soitonopetuksesta, ei voi suorittaa. Jos menen töihin ja suoritan työni, teen sen huonosti. Minun työssäni eletään hetkessä, tempaudutaan vaihtelun aallokkoon, reagoidaan nopeasti ja muutetaan tarvittaessa suunnitelmia. Ja rakastan sitä koko sydämestäni, mutta työni ulkopuolella samat asiat saavat minut aivan pois tolaltani. Mikäköhän tässä yhtälössä on syy ja mikä seuraus?

Sekopää mikä sekopää.

tiistai, 3. tammikuu 2017

Lopotti

IMG_0396.jpg

 

Tommi Kinnunen: Lopotti

Sain Lopotin luettua loppuun. Kaikki muut tuntuvat ylistävän kirjaa maasta taivaisiin, mutta mua se lähinnä ärsytti. Mikä vitsi siinä on, että jos kirja kertoo suomalaisista, 1900-luvulla eläneistä ihmisistä, niin kukaan ei vaan millään ilveellä saa vahingossakaan olla onnellinen?

Hienoa tekstiähän kirja toki on. Taitavasti kirjoitettu ja mukaansatempaava. Mutta voi, niin ankean suomalaista. Tarkoitan suomalaisuudella nyt sitä ikävän, melankolian ja kaihon määrää, mitä vanha suomalainen musiikki ja kuvataidekin on pullollaan ja joka on tärkeä osa kulttuuriamme. Jotenkin just nyt en vain olisi yhtään jaksanut sitä. Ehkä olisi pitänyt lukea kirja kesällä.